lauantai 19. maaliskuuta 2016

Station 16

Hermann & Yves H., Station 16. Ranskankielisestä alkuteoksesta Station 16 (2014) englanniksi kääntänyt Yves H. Dark Horse Books, Milwaukie, OR, USA, 2014.

Syrjäisen venäläisen raja-aseman sotilaat tappavat aikaa karussa maisemassa. Novaja Zemljan muotoja ovat muokanneet hidas geologia ja lukuisat ydinkokeet. Vuoden 1961 ydinpommi räjäytettiin ilmakehässä saariston edustalla. Se oli neljätuhatta kertaa voimakkaampi kuin Hiroshimaan pudotettu pommi.

Kun vuosikymmeniä tyhjillään olleelta tutkimusasemalta tulee kohinainen hätäkutsu, sotilaat lähetetään selvittämään tapausta. Matkalla helikopteri joutuu yllättävään lumimyrskyyn, mutta outoudet ovat vasta alkamassa. Tutkimusasema on autio, mutta sängyn alta löytynyt hylsy ja laboratorion lattialle kuivunut veri herättävät kysymyksiä asemalla tehdyn tutkimuksen laadusta. Sitten mahtavien revontulien värjäämän taivaan alla helikopteri katoaa. Sitten tutkimusaseman rakennuksen ikkunoista loistaa valoa. Paluu raja-asemalle osoittautuu yllättävän vaikeaksi.

Belgialaisten Hermann ja Yves Huppen Station 16 (2014) on tiivis, 56-sivuinen scifi-kauhu -sarjakuva. Muiden (ant)arktisten tarinoiden — kuten John Carpenterin elokuva The Thing (1982) ja H. P. Lovecraftin pienoisromaani At the Mountains of Madness (1931) — tavoin Station 16 sijoittaa päähenkilöt keskelle jäistä ja hedelmätöntä lakeutta, missä maantieteen, sään ja olosuhteiden eristäminä he joutuvat tekemisiin mysteerin kanssa. Yves H.:n kirjoittamassa tarinassa outoutta vastaan voi taistella fyysisesti (carpenterilaisittain) rynnäkkökiväärein, mutta pohjalle jää lovecraftimainen selittämättömyys. Tarinan edetessä mysteeri alkaa tosin kietoutua itseensä, eikä sen kiehtova tunnelma kanna aivan loppuun asti.

Piirrosjälki on tarkkaa, ilmaisuvoimaista ja tunnistettavaa. Vesivärien sävyt palvelevat Station 16:n lohdutonta tunnelmaa loistavasti. Murrettu Novaja Zemljan harmaus sekoittuu räikeämpiin väreihin juuri mysteerin käänteiden kohdalla.

Huppenin isä ja poika -pari on tehnyt yhdessä sarjakuvia vuodesta 1995. Julkaisuihin mahtuu yksittäisiä tarinoita ja mm. Les tours de Bois-Maury -sarjan myöhäisempiä jaksoja. Hermann Huppen (s. 1938) on jo pitkällä eläkeiässä, mutta hän piirtää edelleen albumin vuodessa — yleensä poikansa kirjoittaman.

Station 16 -sarjakuvasta on tehty myös traileri. Lisää kuvia ja sivuja on tarjolla täällä.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Nina Hemmingsson, Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Jag är din flickvän nu (2006) suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY, Helsinki, 2011.

Ruotsalaisen Nina Hemmingssonin hauska Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (2011) tarjoilee surrealistisen kokoelman erimittaisia sarjakuvia sukupuolirooleista, ahdistuksesta ja ihmissuhteista. Päähenkilöt ovat eri-ikäisiä naisia, joiden kautta Hemmingsson kääntää sukupuoliasetelmat päälaelleen. Samalla kääntyvät myös monet ulkonäköön, seksuaaliseen käyttäytymiseen, parisuhteisiin ja hyväksytyksi tulemiseen liittyvät kysymykset paljastaen samalla jotain uutta maailmasta ja tasa-arvosta.

Hemmingsson ei kuitenkaan saarnaa, eikä sukupuolten välinen vastavuoroinen riippuvuussuhde katoa tai tuhoudu, vaan sen uumenissa on jotain hyvääkin. Hän tekee pilaa paitsi miehistä myös naisista omituisine odotuksineen. Huumori on terävää ja absurdia: Suhde päättyy, koska miehen peräsuolesta on löytynyt ulostetta. Tai koska tämän buddhalainen empatia on liikaa. Tai tämä on liian normaali. Tai koska tällä on penis.

Hemmingssonin piirrosjälki on karkeaa ja naivistista, melkein väkivaltaista. Kankeisiin hahmoihin piirretyt yksityiskohdat, silmäripset ja hampaat, vain korostavat hahmojen irvokkuutta. Lopputulos on sopusoinnussa surrealististen juonteiden kanssa.


maanantai 19. tammikuuta 2015

Orbital 1 & 2

Serge Pellé & Sylvain Runberg, Orbital 1: Scars. Ranskankielisestä alkuteoksesta Orbital 1: Cicatrices (2006) englanniksi kääntänyt Jerome Saincantin. Cinebooks, Canterbury, UK, 2009.

Serge Pellé & Sylvain Runberg, Orbital 2: Ruptures. Ranskankielisestä alkuteoksesta Orbital 2: Ruptures (2007) englanniksi kääntänyt Jerome Saincantin. Cinebooks, Canterbury, UK, 2009.

Ranskalaisen Serge Pellén ja belgialaisen Sylvain Runbergin yhteistyönä syntynyt Orbital-sarjakuva sijoittuu 2200-luvulle, kun ihmiskunta on liittymässä tähtienväliseen yhteisöön. Muihin kansoihin tai lajeihin verrattuna ihmiset ovat parhaimmillaan barbaareja ja pahimmillaan jotain ihottuman ja alkueläimen väliltä. Maapallo pelastuu saasteilta muilta saadun huipputeknologian avulla. Omin voimin ihminen ei olisi päässyt ulos edes omasta aurinkokunnastaan. Vaikka ihminen on sotaisa ja kehittymätön, ennakkoluulot ja raakuus ei ole suinkaan ihmisen yksinomaisuutta.  

Avaruusoopperassa kaikuu Euroopan unionin rakentumisen ihanteet ja pelot. Mahtavat kokoukset, puheet ja rituaalit yrittävät harsia kasaan kulttuuris-geneettistä tilkkutäkkiä, mutta kansalaiset eri puolilla kokevat yhteisön vieraaksi. Empatiaa ei diskontata pelkästään ajan ja etäisyyden suhteen, vaan ksenofobia, rotu, kulttuuri ja perinne nousevat solidaarisuuden tielle kaikkialla.

Caleb Swany on ensimmäinen ihminen, joka selvittää tiensä IDO:n (Interworld Diplomatic Office) huippudiplomaatiksi. Hän saa parikseen Mézoké Izzuan, joka kuuluu taannoisessa sodassa ihmisten lähes sukupuuttoon tappamaan sandjarr-kansaan. Vaikeista lähtökohdista huolimatta IDO:n agentteina heidän tehtävänsä on sovitella eri kansojen jännitteitä ja estää konfliktien eskaloituminen.

Ensimmäinen tehtävä vie heidät selvittämään muutaman lentäjän katoamista Senestamin planeetalla. Se on jävlod-kansan aluetta, mutta kivistä planeettaa asuttavat ihmiset, jotka eivät pystyneet teknisten ongelmien vuoksi palaamaan sandjarr-sotaretkeltä takaisin maahan. Kaivostyö vaarallisessa ympäristössä on synnyttänyt siirtokuntalaisissa tinkimättömän tunteen omaisuudesta, omasta maasta, eivätkä diplomaattien tarjoamat sovitteluratkaisut herätä innostusta. Orbitalin tarinat ovat kahden albumin mittaisia. Lavasteet ovat sen verran suuret, että varsinainen tehtävä alkaa vasta ensimmäisen, Scars-albumin loppupuolella. Vauhtiin päästään toden teolla vasta toisessa, Ruptures-albumissa.

Käsikirjoittaja Sylvain Runberg on kirjoittanut pariakymmentä sarjaa fantasiasta scifiin, historiallisista sarjakuvista nykyaikaan sijoittuviin trillereihin. Ennen sarjakuvakäsikirjoittajan uraa hän opiskeli poliittista historiaa. Orbital näyttää saaneen vaikutteita suosituista tieteisromaaneista ja -elokuvista, mutta heti pinnan alla alkaa näkyä eroja. Konflikteissa on mukavasti harmaansävyjä ja uskottavia vastakkainasetteluita; alkuperäinen motiivi pohjautuu 1900-luvun alun belgialaisiin kaivosriitoihin. Vaikka ongelmat ovat monitahoisia, tarinassa ei sitten kuitenkaan ole sellaista kyynisyyttä, joka tekisi siitä pelkästään aikuisten sarjakuvan. Nyt tulos on minun makuuni piirun verran liian pehmeä ollakseen loistava.

Tekijöiden tavoitteena ei ole ollut luoda pelkästään avaruusaluksia, vaan kokonainen niitä ylläpitävä kulttuuri, ja tässä heidän voi sanoa onnistuneen. Kuvista välittyy kokonainen maailma. Serge Pellén piirtämissä ja värittämissä sivuissa on niissäkin nähtävissä tieteiselokuvien ja -sarjakuvien juonteita. Vaikka Runberg ei pidä Mézièresin Valerian-sarjaa inspiraationaan, visuaalisesti se tuntuu vaikuttaneen Orbitaliin. Varusteissa, paksuissa takeissa ja kypärissä tuntuu Bilalin vaikutus. Erityisen hienosti toimii Pellén väritys: Senestamin maisema on mudan, sumun ja sateen sävyttämä keitos, joka syntyy erittäin murrettujen värien avulla. Lopputuloksena jälki on omaperäistä ja tyylikästä. Tyylikästä avaruusoopperaa ei ole koskaan liikaa.




tiistai 6. tammikuuta 2015

Nuit blanche

Yann & Olivier Neuray, Nuit blanche - Intégrale, tomes 1 à 5. Glénat, Grenoble, 2009.

Yannin (Yann le Pennetierin) käsikirjoittama ja Olivier Neurayn piirtämä viisiosainen sarjakuva Nuit blanche sijoittuu sotien väliseen aikaan 1900-luvun alkuun. Tarina alkaa heinäkuusta 1918, kun Venäjän vallankumous on jo kääntynyt valkoisten monarkistien ja punaisten bolsevikkien väliseksi sisällissodaksi. Valkoiset saapuvat Jekaterinburgiin etsimään tsaariperhettä -- turhaan. Sasha Kalitzine, tsaarin armeijan kapteeni, saa selville, kuinka vetäytyvät punaiset ovat teloittaneet tsaarin perheineen päättäen näin Romanovien dynastian.

Sisällissota kuitenkin jatkuu, samoin ensimmäinen maailmansota. Ympärysvallat tekivät pienimuotoisen invaasion estääkseen bolsevikkeja ja erityisesti Saksaa hyödyntämästä Venäläisiä satamia. Siinä sivussa ne tukivat valkoisten taistelua, ja niinpä Kalitzinen ympärillä häärää ranskalaisia ja tsekkoslovakialaisia joukkoja koppavine kenraaleineen.


Sitten sotilaiden täyttämään Jekaterinburgiin saapuu Nadia Plevskaja, tsaarin "Kurskin satakieleksi" nimittämä laulaja ja Sashan veljen Igorin rakastettu. Kaikki muu on sisällissodassa selkeää ja puna-valkoista, mutta Sashan ja Nadian välinen rakkaussuhde kieppuu sodan käänteissä, vaihtuvissa liittolaisuuksissa ja poliittisissa tuulissa kuin repaleinen lippu. Lojaali tsaarin armeijan kapteeni ei syöksy sisällissodan ilmapiiriin vaan pitää kiinni vanhasta identiteetistään ja valitsee aina kunniansa, kun Nadia haluaa ensisijaisesti selviytyä hengissä. Väsyneet katseet, käheät äänet ja taustalla Siperian talvinen aurinko.
Taistelut siirtyvät idemmäksi aina Vladivostokiin asti. Nadia liittyy teatteriseurueeseen, joka viihdyttää kansainvälisiä joukkoja bolsevikkien piirittämässä kaupungissa. Kansainvälisissä joukoissa on jo japanilaisia sekä muutamia brittejä ja yhdysvaltalaisia. Mutta Vladivostokaan ei tee erillisrauhaa, ja lopulta onnekkaimmat saavat paikan ranskalaisesta tai yhdysvaltalaisesta laivasta ennen viimeistä hyökkäystä.

Sitten tarina vaihtaa sävellajia. Sasha toimii Shanghaissa Ranskan konsulaatin tarkastajana ja tutkii satama-altaaseen uponnutta autoa. Eri maiden siirtomaahallinnot pitävät kaupunkia otteessaan, ja merkittävin paikallinen vallanpitäjä on kiinalainen mafia. Kaupunki tulvii. Kaupungissa kuuluu satunnaisia laukausten vaihtoja. Pommeja räjähtelee. Sasha saa tehtäväkseen saattaa kaupunkiin saapuvaa ranskalaista toimittajaa, joka on kuuluisa ikävistä paljastuksista. Korruption paljastaminen voisi tehdä lopun koko siirtomaahallinnosta. Uponneen auton mysteeri ratkeaa, mutta historian suuntaa kapteeni Kalitzine ei pysty kääntämään. Kun venäläinen emigrantti murhaa Ranskan presidentin Pariisissa, Sasha joutuu etsimään uutta työnantajaa.

Sitten on uudenvuoden aatto vuonna 1937, ja Kalitzine ajaa taksia Pariisissa. Tuntematon nainen astuu taksiin, ja taustapeilissä vilkkuu taksia seuraavan pakettiauton valot. Nainen kaivaa laukustaan aseen, ja Sasha painaa kaasua. Tämä kokoomateoksen päätösosa Les spectres du tsar ilmestyi alunperin itse asiassa ensimmäisenä. Se on kaikinpuolin tiiviimpi ja elokuvamaisempi kuin muut osat. Glénat-kustantamo innostui Kalitzinen hahmosta ja ehdotti taustatarinasta tehtävää sarjaa. Osan sijoittaminen kokoomateoksessa viimeiseksi on hyvä ratkaisu.

Nuit blanche tavoittelee suurta Venäjän sisällissodan rakkaustarinaa Pasternakin Tohtori Živagon ja Solohovin Hiljaa virtaa Donin tapaan. Sarjan nimi 'vaalea yö' asettaa vastakohdat vastakkain, ja Nadian ja Sashan tarinassa on samankaltaista draamaa. Sasha pitää kiinni upseeri-identiteetistään, vaikka maailma on pysyvästi muuttunut. Henkinen jäykkyys hiertää suhteen verille sodan alati muuttuvassa maastossa ja törmäilee muihin kunniantunnostaan herkkiin taistelijoihin. Sasha ei ole kuitenkaan yksinuottinen vaan lukee tilanteita monia asemaansa tottuneita paremmin.

Tarinakaan ei kulje mitään ennustettavaa latua. Käänteet ovat tyylikkäitä, ehkä tarpeetonta siperialaista erämaasivujuonnetta lukuunottamatta, ja Yannin käsikirjoitus toimii hienosti. Päähenkilöissä on vivahteita, joita sivuhenkilöt, konfliktit ja sodan tapahtumat nostavat esiin. Sisällissodan veljessodan luonne korostuu Sashan ja tämän veljen Igorin asettumisessa eri puolille, mutta sen kehittely jää vähäiseksi. Ulkomaisten upseerien käsittely olisi hyötynyt useammasta sävystä, mutta 240 sivuun ei saa mahtumaan kaikkea.

Sarjakuvan sivut tuottavat upeasti sisällissodan repimän maailman. Olivier Neuray piirtää rakennukset, sisustukset, ajoneuvot ja maisemat hyvin tarkasti. Sitä vastoin ihmisten kasvot ovat tyyliteltyjä ja todella jäykkiä, mutta vartaloiden eleet ovat luontevia ja kommunikoivat hahmojen sisäistä maailmaa. Kuvakulmat on hyvin rakennettuja tuottaen syvyttä ja tunnelmaa. Vesivärit pitävät sävyt murrettuina ja hieman haaleina. Neurayn tyyli ja valinnat toimivat erinomaisesti.

Nuit blanche ilmestyi Glénatin kokoomateossarjassa, jossa uudelleen julkaistaan hieman vanhempia sarjoja yksissä (tai joissain tapauksissa kaksissa) kansissa. Sarjakuvakirja on alkuperäistä albumikokoa pienempi, kovakantinen ja yllättävän huokea. Pienennetty koko ei suuresti haittaa Neurayn piirrosjäljen osalta, mutta tekstaus puristuu paikoin hyvin pieneksi, mitä on raskas lukea. Tämän sarjan teoksia jatkossa luvassa lisää. 

Kustantajan sivuilla:  Nuit blanche intégrale

torstai 9. lokakuuta 2014

C'était la guerre des tranchées

Jacques Tardi, C'était la guerre des tranchées (1993). Casterman, 2012.

Nuoruudessa kirjastossa kohdatut Jacques Tardin ja José Muñozin albumit olivat omituinen pulahdus eurooppalaiseen sarjakuvaan. Tietynlaiseen realistiseen piirrosjälkeen ihastunut lukija kohtasi ekspressiivistä, aikuisille suunnattua sarjakuvaa, joka saneli itse suhteensa todellisuuteen. Muñozin tarinat kulkivat repaleisina epätodellisina mustavalkoisina unina. Tardin salapoliisitarinat käyttivät ohutta selkeää viivaa ja suuria ruutuja; kuvituksen ja tarinoiden välillä oli omituinen jännite.

Jacques Tardi (s. 1946) on yksi "suurista" sodanjälkeisistä ranskalaisista sarjakuvapiirtäjistä ja todennäköisesti ainoa, jonka lapsuutta ovat varjostaneet painajaiset ensimmäisestä maailmansodasta. Isovanhempien kertomukset jäivät elämään hänen mieleensä ja purkautuivat vuosia myöhemmin sarjakuvina. Jo 1970-luvun alussa hän julkaisi sarjakuvan Adieu Brindavoine, jossa valokuvaaja sotkeutuu sotaa edeltäviin tapahtumiin ja joutuu myöhemmin rintamalle sarjassa La Fleur au fusil. Vuonna 1993 albumina julkaistu C'était la guerre des tranchées ilmestyi alunperin jatkokertomuksena À Suivre -lehden sivuilla. Sen Yhdysvalloissa julkaistu käännös voitti kaksi Eisner-palkinto vuonna 2011. Teos voi hyvin olla muodostumassa osaksi kulttuurista ensimmäistä maailmansotaa käsittelevää kaanonia.

C'était la guerre des tranchées on katkelmallinen, useita lyhyitä tarinoita sisältävä teos. Tarinat esittävät tavallisten sotilaiden yrityksiä sopeutua tai selviytyä mielettömässä sodassa. Tarinoissa ei ole varsinaisesti mitään kaavaa, mutta sota ei suosi ketään.  Sotilaiden turhautuminen, naivius, kyynisyys, viha, pelko ja luopuminen ovat yhdentekeviä.

Binet kuolee konekiväärituleen lähdettyään etsimään kadonnutta ystäväänsä ei-kenenkään-maalta. Haavoittunut Mazure joutuu muista eroon ja piiloutuu saksalaisen sotilaan kanssa kirkon kellariin. Kahden päivän päästä heidät löydetään; saksalainen ammutaan ja Mazure tuomitaan rintamakarkurina kuolemaan. Kun kolmannen komppanian kolmas läpimurtoyritys epäonnistuu ja sen rippeet vetäytyvät omiin asemiinsa, heidän niskaansa sataa omaa tykistötulta, jonka kenraali tilasi rankaistakseen epäonnistumisesta. Iloinen Bouvreuil saa osuman nivusiinsa ja huutaa piikkilankoihin sotkeutuneena vaimoaan, kunnes toverit armeliaasti katkaisevat kärsimyksen.

Tardin maalaamat rintamat ovat harmaita ja liejuisia. Sotilaat rämpivät kuolleen maiseman halki. Saappaat juuttuvat mutaan. Ruoat kylmenevät. Saksalaisia vilahtaa siellä täällä, mutta sotilaat oppivat pelkäämään yhtä lailla omia upseereitaan. Kuoleman kanssa ei voi käydä kauppaa, sen kanssa ei voi järkeillä, eikä siltä voi piiloutua. Paksuissa päällystakeissaan mudassa hoipertelevat sotilaat ovat kaikkea muuta kuin sankarillisen näköisiä. Ainoa ylevyyttä muistuttava hetki nähdään kahden lentokoneen turnajaisia muistuttavassa kaksintaistelussa. Muuten sotilaat joutuvat etäisyyden päästä käytettyjen konekiväärien ja tykkien jauhamiksi ilman minkäänlaista otetta kohtaloonsa.

Tardi käyttää suuria ruutuja, usein vain kolmea per sivu. Hergén ligne clairen tapaan taustat ja aseet ovat tarkasti piirrettyjä, mutta ihmiset ovat selvästi sarjakuvahahmoja. Kuvakulma on usein suoraan sivulta, jolloin katsoja on ikään kuin tapahtumien tasalla.

C'était la guerre des tranchées on sodanvastainen teos. Sen sivuilla siviilien sotaa edeltänyt isänmaallinen tunne näyttäytyy hölmönä kiihkona. Sota on ensisijaisesti säälimätön painajainen.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa (muut luetut).

sunnuntai 31. elokuuta 2014

The Ghost in the Shell: Volume 1

Shirow Masamune, The Ghost in the Shell - Volume 1. Japaninkielisestä alkuteoksesta Kōkaku Kidōtai (1991) englanniksi kääntänyt ja toimittanut Frederik L. Schodt ja Toren Smith. Kodansha Comics, New York, NY, USA, 2009.

Ihminen on pitkään täydentänyt tai jatkanut aistejansa teknologisin apuvälinein. Kaukoputket kurottivat katseen aikaisempaa kauemmas, kompassit kertoivat suunnan, ja kellot jakoivat auringon rytmittämän päivän uudelleen. Automatiikka korvaa luontaiset aistit tai motoriikan, missä ihminen on liian heikko, hidas tai tyhmä. Laitteet ovat kaiken aikaa puristuneet pienemmiksi ja lähemmäksi ihmisen kehoa. Ennen pitkää niistä tulee osa ihmistä.

Japanilaisen Shirow Masamunen lähitulevaisuuteen sijoittuva sarjakuva The Ghost in a Shell kertoo maailmasta, jossa teknologia ja ihminen ovat sulautuneet. Raajoja ja elimiä voidaan korvata proteesein, ja ihmisaivoja voidaan osin tai melkein kokonaan korvata kyberneettisin osin, kuten muistimodulein, langattomin tietoliikenneyhteyksin ja laskentayksiköin. Mieli ja ruumis ovat siten erotettavissa, ja sielua (engl. ghost, jap. gōsuto), eli joukkoa aivojen autonomisia prosesseja, voidaan ylläpitää teknologisessa kuoressa, joka on vaihdettavissa. Aivot on siis mahdollista pakata laatikkoon.

Missä on tietoliikennettä, siellä on mahdollisuus hakkerointiin. Sulautettu kybernetiikka mahdollistaa uudenlaisia rikoksia, kuten muistikuvien ja aistihavaintojen manipuloimisen tai jopa aivojen korvaamisen toisilla. Näitä kyberhakkereita tai -terroristeja vastaan on perustettu sisäministeriön alainen erikoisyksikkö. Sen iskuryhmää johtaa majuri Motoko Kusanagi, jonka sarjavalmisteinen kokovartaloproteesi tekee hänestä kyborgin. Erikoisyksiköllä on käytössään termo-optisia häivehaarniskoita ja tekoälyn ohjaamia ketteriä taistelurobotteja tai -ajoneuvoja sekä suuri (mutta ei rajaton) toimintavapaus.


The Ghost in a Shell - Volume 1 on kymmenen noin viisikymmentäsivuisen toisiinsa punoutuvan tarinan kokoelma. Kusanagin johtama ryhmä saa tutkittavakseen erilaisia tapauksia vakoilusta palkkamurhiin. Vaarallisin vastustaja on Nukkemestari, joka pystyy hakkeroimaan ihmisten mieliä ja käyttämään heitä työkaluinaan kuin nukkeja ikään. Ydinsodan jälkeinen maailma heijastelee japanilaista ihmettä: Pienen maan talous on Yhdysvaltojen tasolla teknologisen ja teknisen osaamisensa ansiosta, eikä 1990-luvun alussa alkanut parikymmenvuotinen hitaan kasvun kausi tarinassa näy.

Sarjan japaninkielinen nimi tarkoittaa mekanisoitua panssarimellakkapoliisia. Vaikka pinnalta kokoelma muistuttaa vauhdikasta poliisisarjaa, se kuljettaa muassaan kysymyksiä ihmisen ja koneen suhteesta sekä sielun olemuksesta. Masamune olisikin halunnut nimeksi teemaa paremmin kuvaavan The Ghost in a Shell, eli sielu kuoren alla. Näitä kysymyksiä on pohdittu ainakin Descartesista lähtien, eivätkä ne tietenkään ole uusia edes scifin piirissä. Masamune on poiminut paljon mm. Blade Runner (1982) -elokuvasta, mutta japanilaisissa käsissä vieraat vaikutteet saavat usein uudenlaisia ja omaperäisiä tulkintoja. The Ghost in a shell pui elämää, kuolemaa, tietoisuutta ja tappamista toiminnan, oikeusistuinten, politiikan ja henkilöiden käymän keskustelun kautta. Hahmot ovat persoonia, heissä on sävyjä.

Masamunen piirrosjälki on pikkutarkkaa. Kaupungit ja teknologia ovat tarkemmin piirretyt kuin itse hahmot. Harmaansävyjä hän tuo kuviin rasterin sekä viivoituksen kautta. Toimintaa vahvistavat vauhtiviivat ja äänitehosteet. Mangan tapaan kuvituksen rekisteri vaihtuu kohtauksen sävyn mukaan. Vitsejä laukovat tai muuten koheltavat hahmot Masamune piirtää suurisilmäisinä lapsina.

The Ghost in a Shell on erinomainen sarjakuva. Sen lopussa on Masamunen kirjoittamia alaviitteitä, jotka täydentävät tai selittävät tarinoiden tapahtumia tai teknologiaa. Sarjan pohjalta on tehty animaatioita, televisiosarjoja ja tietokonepelejä.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Le Grand Mort, tome 2: Pauline...

Régis Loisel, JB Djian, Vincent Mallié, François Lapierre, Le Grand Mort, tome 2: Pauline... Vents D'Ouest, Issy-les-Moulineaux, Ranska, 2008.

Erwanin ja Paulinen matka Bretagnen rinnakkaismaailmassa jatkuu Suuri kuolema -sarjan toisessa osassa. Pauline tulee pahoinvoivaksi ja katoaa yht'äkkiä. Häntä etsitään mutta tärkeä tehtävä odottaa. Erwan osallistuu harmoniaa ylläpitävään Suuren kuoleman rituaaliin, mutta jokin menee pieleen. Palattuaan nykyisyyteen hän huomaa Bretagnen, josta hän lähti, muuttuneen. Paulinen on nähty palaavan jo kuusi kuukautta aikaisemmin. Aika on vääntynyt sijoiltaan, samoin tapahtumaketjut. Erwan seuraa Paulinen jälkiä Pariisiin. 

Muutos ei koske vain Bretagnea. Tarina ylläpitää oudon levottomuuden tunnetta. Junan ikkunasta vilkkuu ympäristöongelmia, kaduilla vaeltaa osattomia, lehdet ja televisiot kuvaavat levottomuuksia. Loisel ja Djian eivät kirjoita toimintajännäriä, joten ongelmat pysyvät taka-alalla.


Mallién piirrosjälki on edelleen erinomaista, tunnistettavaa ja hieman kulmikasta (jotkin naishahmot ovat hyvin loiselmaisia). Ruuduissa on syvyyttä: tapahtumat sijoittuvat melkein aina piirretyn etualan ja taustan väliin.

Le Grand Mort -sarjan toinen osa ei ole aivan ensimmäisen veroinen, mutta se on edelleen mielenkiintoista ja taidokkaasti piirrettyä fantasiaa.

Lisää albumista